Lahden Malva-museon Määränpää -näyttely on upea kokonaisuus, johon pääsin tutustumaan kuraattori Veikko Halmetojan yksityisellä kuraattorikierroksella – kun olimme tekemässä Lahden markkinoilla vaalikampanjaani.
Näyttely antoi mahdollisuuden asettua lähtijöiden asemaan ja pohtia, mitä kaikkea he ovat joutuneet taakseen jättämään, mitä kaikkea kokemaan. Näyttelyn avausteos on Kalle Hammin poeettinen kuvaus haudoista.
Omat juureni on Etelä-Pohjanmaalla, jossa hautojen ylläpidolla on suuri merkitys. Meidänkin suvusta on lähdetty Amerikkaan, ja taakse ovat jääneet niin rakkaat maisemat, äiree kuin suvun haudatkin. Kyllä sellaiset valvottavat lähtijää, oli lähdön syy ollut mikä tahansa.
Sotien, terrorin ja tyrannian veriset varjot
Ihmiset lähtevät pakoon sodan kauhuja, mutta myös vainoa. Määränpäässä olivat esillä monen vainotun tarinat. Eräs Zagros Manucharin dokumentaarisessa teoksessa oleva iranilaisen kurdin tarina jäänee kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa, sillä hänen nuoruuden hahmossaan oli jotain samaa kuin oman sukuni hontelissa pojissa. Hän oli joutunut uskonnollisen siveyspoliisin pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi jo 9-vuotiaana pikkupoikana, ja viimein 19-vuotiaana pakenemaan hirmuhallintoa henkensä kaupalla, pelosta ja nälästä sekaisin.
On suuri toivon ja ilon aihe, että sellaisten kauhujen jälkeen on mahdollista päästä turvaan Suomen kaltaiseen hyvään yhteiskuntaan.
Lentävällä matolla pakoon
Dzamil Kamangerin teoksia oli näyttelyssä kahdessakin huoneessa. Siinä huoneessa missä esiteltiin lähtemisen syitä, oli Kamangerin terrori-iskuja käsitteleviä teoksia.
Toisessa Kamanger-huoneessa perheemme puhkesi itkuun. Dzamil Kamanger oli päässyt kymmenen kauhean vankeusvuoden jälkeen lopulta kiintiöpakolaisena Suomeen. Olen ylpeä vihreistä, jotka ovat aina olleet pakolaiskiintiön nostamisen puolesta. Ihmisyyden nimessä on pelastettava ihmisiä ja annettava heille uusi mahdollisuus.
Kamanger oli tehnyt ensimmäisen teoksen passistaan, joka oli tuntunut olevan kuin lapsuuden lentävä matto. Iranin vankilat eivät ole mitään lepokoteja, vaan hän oli elänyt lakanattomilla oljilla, ahtaissa oloissa. Kamalinta oli Kamangerin mukaan ollut se, ettei saanut tehdä yhtään mitään.
Lopulta eräs vanginvartija oli antanut käsityötaitoiselle Kamangerille mahdollisuuden tehdä perheenjäsenilleen vaatteita. Tällä työllä Kamanger oli ansainnut vankeusaikansa ainoan omaisuuden: lakanan. Sille hän oli pakoon päästyään kirjonut Punaisen puolikuun ottaman ryhmävalokuvan hänestä ja sellitovereistaan. Työ oli kestänyt neljä kuukautta ja sen aikana hän on kertonut kirjoneensa katkeruutensa pois. Ihminen pystyy paljoon. Myös anteeksiantoon ja hyvyyteen.